Sivun näyttöjä yhteensä

11.11.2017

Kortteja ja kaamosväsymystä

Kortteja on syntynyt lisää; sekä joulukortteja että pari muutakin. Tänä vuonna en aio niitä enempää sitten tehdäkään, ainakaan joulukortteja. Kiintiö on siltä osin täynnä. Välillä on tehtävä jotain muuta. Jouluinen miniatyyriasetelma kynttilälyhtyyn olisi houkutteleva projekti, kun vain saisin sen aloitettua. Aluksi olisi värkättävä talvisia vaatteita Villa Kumpulan asukkaille, joista ainakin kaksi osallistuu suunnittelemaani asetelmaan... Ja minivaatteiden tekohan on hyvin tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa, kaamosväsymyksen kourissa se ei välttämättä onnistu. Jos nyt saan aikaiseksi aloittaa asetelman, niin ehkä sitten aluksi yritän huovuttaa Villa Kumpulan kaksosille Millalle ja Karoliinalle huopatöppöset... En tiedä miten se onnistuu, mutta kokeilen.

Niin, se jokavuotinen kaamosväsymys on taas täällä. Aamusta iltaan nukuttaa, kuljen kuin sumussa niin arjet kuin pyhätkin. Aina on pimeää, kylmää ja märkää eikä mikään erityisemmin innosta. Tulisi edes sitä lunta, mutta ei. Koiran kanssa lenkkeily tuntuu pakkopullalta ja poninkin kanssa ovat sukset menneet vähän ristiin... Se kyllä korjaantuu taas, kunhan panostan asiaan vähän enemmän, mutta työtähän se toki vaatii. Ja nyt ei millään riittäisi energiaa yhtään mihinkään ylimääräiseen... Oi voi.

Mutta joulukortit on nyt kuitenkin tehty ja se oli ihan hauskaa puuhaa. Tässäpä näitä kortteja taas, joukossa yksi synttärikortti ja muutama uudenvuodenkortti niille, jotka eivät joulua vietä. Talven jatkoja kaikille!




















 

28.10.2017

Joulukortteilu lähti lapasesta

Olen monena vuonna askarrellut joulukortit jo lokakuussa ja niin tein tälläkin kertaa. Tarkoitus oli tehdä vain muutamia kortteja, koska olen pyrkinyt vähentämään korttien lähettämistä: olen viime vuosina laittanut niitä vain niille tärkeimmille ihmisille, joiden kanssa muutenkin olen tekemisissä kuin vain kerran vuodessa joulukortin lähettämällä.

No, se korttien teko lähti vähän lapasesta... En vain osannut lopettaa. Tein kortteja kunnes materiaalit eivät enää riittäneet. Sen jälkeen askartelin vielä pakettikortteja jämistä. Ja kun viimein lopetin ja päätin, että nyt kortit on tehty, niin enkös vain sitten marketissa langennut askartelulehden ostoon, ja siinähän tuli mukana lisää materiaaleja joulukorttien tekoon... No nuo materiaalit ovat toistaiseksi pysyneet visusti laatikossa, mutta todennäköisesti nekin päätyvät vielä tänä vuonna korttien tekoon.

Tässä tulee nyt sitten melkoinen liuta kuvia tekemistäni korteista! Ensin kuvat lähetettävistä korteista.





















Sitten vielä kuvia pakettikorteista (osa taisi jäädä kuvaamatta):





 Lopuksi vielä kuva sukkaparista, jonka neuloin jo hyvissä ajoin valmiiksi pukinkonttiin. Nämä sukat saa tyttären poikaystävä, jos lempi nyt kestää jouluun saakka. Nuorista ei koskaan tiedä... Sukkakokoa "vakoilin" pojan kengistä hänen meillä käydessään, toivotaan nyt, että sukat ovat sopivat nuorelle miehelle.


Ennen joulua pitäisi ehtiä neulomaan ja ompelemaan kaikenlaista. Pari mattoakin on vielä kesken. Kaikenlaista tekemistä olisi, mutta kun ei ole aikaa... Se on se ikuinen ongelma. Tai jos aikaa olisikin, niin sitten väsyttää. Tylsää. Mutta teen mitä ehdin. Projektit edistyvät omaa tahtiaan ja aikanaan sitten valmistuvat.

Tänään kävimme mökille vetämässä laiturin maille ja nostamassa puutarhakalusteet talveksi sisälle. Olihan siinä hommaa. Kaikki oli märkää ja painavaa, maassa oli inha sohjolumi ja taivaalta pisaroi vettä. Ruoho jäi leikkaamatta ja lehdet haravoimatta, joten keväällä on sitten runsaasti puutarhatöitä tiedossa. Ja myyrät saavat juhlia talven pitkässä nurmessa. Koira jo pongasikin yhden myyrän, en tiedä vammautuiko myyrä kun koira mätti sitä tassullaan, kuollut se ei kuitenkaan. Toivottavasti myyrä-parka ei jäänyt kitumaan. Ei sillä ainakaan näkyviä vammoja ollut, sisäisistä ei sitten tiedä.

Mökkireissun jälkeen olin umpijäässä, mutta hevonen oli silti käytävä hoitamassa. Aluksi se oli tyytyväinen, kun pääsi karsinaan pois sateesta ja heinien ääreen, mutta kun pieni alkunökkönen oli syöty, niin johan oli hapan polle. Mieluusti olisin sitä rapsutellut, mutta poni vain yritti näykkiä minua karsinan oven yli. Se siitä rapsuttelusta sitten. Eihän se selvästikään sitä ollut vailla, ruokaa olisi pitänyt saada... On se melkoinen syöppö, tuo meidän Romppu!

Nyt syömään. Päivä on mennyt niin vauhdilla, että syöminen on tyystin päässyt unohtumaan...

16.9.2017

Sitä sun tätä

Syksy on tullut, ei siitä mihinkään pääse. Arkiaamuisin saamme herätellä unisia lapsia kouluun, vahtia Wilmaa ja toivoa, että amispoikakin olisi suoriutunut kouluunsa opiskelemaan eikä jäänyt sänkyä lämmittämään. Toisinaan tuntuu, kuin kivirekeä perässään vetäisi, mutta onneksi lapset kasvavat ja aikanaan aikuistuvat. Jos nyt siihen saakka jaksaisin ja selviäisimme kaikki suurin piirtein hengissä näistä myrskyisistä teinivuosista. Sydän hakkaa, ruoka ei maistu, ahdistaa ja unet ovat mitä sattuu, mutta äiti kiskoo rekeä perässään ja vahtii laumaansa kuin paimenkoira... Ja juoksee siinä sitten itsensä läkähdyksiin. Välillä pitäisi olla terveesti itsekäs ja antaa muksujen itse hoitaa asiansa. Mutta jos asioiden hoito on sitä sun tätä, niin onpahan sitä vaikea vierestä katsoa puuttumatta asioihin! Lapsilleen kuitenkin toivoisi kaikkea hyvää. Tyhmiä lapseni eivät ole, mutta koulu ei tunnu oikein yhtäkään heistä kiinnostavan. Kuitenkin sen pitäisi kiinnostaa, koska mille sitä elämäänsä rakentaa, jos ei hyvälle koulutukselle? Sen varaan minä ainakin olen rakentanut ja mielestäni onnistunut elämässäni ihan hyvin.

No, lapset eivät aina valitse samoja polkuja joita vanhemmat ovat kulkeneet. Ja joskus päämäärään pääseminen voi vaatia vähän kivisemmän ja pidemmän reitin. Kaipa siihen on vain alistuttava...

Jotta en murehtisi itseäni hengiltä, olen yrittänyt kääntää fokusta lapsista omaan napaani. Aloitin jooga-harrastuksen ja olen muutenkin koettanut harrastaa ahkerasti kaikenlaista. Ompelukone on surissut, neulepuikot heiluneet ja yhden kortinkin askartelin, kun tuli tarve.

Tässä nyt aluksi se kortti, joka lähti 14-vuotiaalle pitkälle pojalle:


Kangasvaraston järjestelyn yhteydessä poimin erilleen pieniä kankaanpalasia, joista ei saa enää ommeltua oikein mitään isompaa. Ompelin niistä erilaisia tilkkupintoja, joista tein patalappuja ja pari pussukkaa. Alla ensimmäinen patalappu molemmilta puolilta:



Tämä patalappu löysi uuden kodin serkkuni luota: 
 


Tämä oli kokeilu, toista en ehkä jaksa enää tehdä:
 

Tämä on oma suosikkini:
 


Tähän tein yksivärisen taustan, jota en jaksanu kuvata:
 

Värikäs tilkkupussukka molemmilta puolilta, vuori punaista tikkikangasta:
 


Sinisävyinen pussukka lähtee syntymäpäivälahjaksi pienelle kummipojalle. Pussukassa voi kuljettaa vaikka hammasharjaa ja -tahnaa.
 


Ompelin kummipojalle myös leikkimaton, jossa on nappeja, neppareita, tarraa ja nauhoja näprättäväksi:


Tarralla kiinni olevan "luukun" alta paljastuu kirahvien kuva:
 

Tyttärelle neuloin lapaset, koska entiset olivat jääneet pieniksi. Tytär toivoi harmaita lapasia ja sellaiset hän sai:


Kaikenlaista on siis tullut näperrettyä, ja keskeneräisiä käsitöitä on vaikka kuinka ja paljon. Jossain vaiheessa yritin saada keskeneräisiä töitä loppuun ja osan sainkin, mutta samalla tulin aloittaneeksi monta uutta työtä... Oi voi. Kangas- ja lankakasat eivät vaan pienene ja koti pursuilee, mutta mitään en raaski heittää pois! No, muutaman vuoden kuluttua meillä on tilaa ja rauhallista, kun lapset kasvavat isoiksi. Esikoinen täyttää toukokuussa 18, ja tytär siitä sitten pari vuotta myöhemmin. Viiden vuoden kuluttua kaikki lapsemme ovat täysi-ikäisiä. Sitten alkaa olla tilaa. Todennäköisesti sitten kuitenkin kaipaan näitä ahtaita, täyteen tungettuja huoneita ja pursuilevia kaappeja, lapsista puhumattakaan... Eihän ihminen koskaan tyytyväinen ole.  

Tämän illan saa vielä vetää henkeä arjen hektisestä rumbasta, samoin huomenna. Sitten se taas alkaa, kun koettaa maanantai-aamu...